Anne Bland

Kutistuva elämä

Suomalainen kansa ikääntyy. Tämän voi ottaa joko haasteena tai mahdollisuutena. On ikäpommia ja heikkenevää huoltosuhdetta ja toisaalta loppumaton voimavara hiljaista tietoa ja kansantaloutta tukevia suuria eläkkeitä. Mutta on myös vanhuutta, joka kutistuu.

 

Vaalien alla järjestettävissä paneeleissa vanhukset ovat aiheena kestosuosikki. Korulauseiden vastapainoksi yleisöstä nousee aina esiin yksi, kuiskaten lausuttu sana: turvattomuus. Turvattomuutta kotona, turvattomuutta laitoksessa. Itselleni on vasta pikkuhiljaa alkanut valjeta se karmea totuus, mitä kaikkea ihmiset ovat tuolla tärkeällä sanalla yrittäneet viestiä.

Poliisi & Oikeus-lehdessä haastateltu ylikonstaapeli Anna-Kaisa Heinämäki kertoo karua totuutta joidenkin vanhusten elämästä. Vuonna 2010 poliisin tietoon tuli lähes sata yli 65-vuotiaisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltatapausta, joiden Heinämäki uskoo olevan vain jäävuoren huippu. Häpeä ja hylätyksi tulemisen pelko estävät usein puolison tai muun lähimmäisen tekojen ilmoittamisen poliisille. Onneksi lähisuhdeväkivalta ei ole enää asianomaisrikos, vaan kuka tahansa voi tehdä rikosilmoituksen, jopa poliisi.

On myös arvioitu, että lähes 20 prosenttia ikäihmisten lääkärissäkäynnin syistä johtuisi henkisestä tai fyysisestä väkivallasta tai taloudellisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kohonnut verenpaine, selittämättömät kivut, nopea laihtuminen ja jopa hoidoista kieltäytyminen voivat kieliä hyväksikäytöstä. Vallankäyttö kutistaa vanhuutta ja ihmisarvoa.

Entisten kyläyhteisöjen kadotessa erityisesti syrjäseuduilla vanhukset ovat omaisten ja kotihoidon varassa. Yksin elävät vanhukset ovat haavoittuvaisia ja tätä riippuvuutta myös tilastojen mukaan käytetään häikäilemättä hyväksi. Ikääntyvä vanhempi esimerkiksi muistuu jälkipolville mieleen, kun auto tai talo pitäisi vaihtaa isompaan. Lainantakausten lisäksi käteistä ja ennakkoperintöä vaaditaan kovinkin ottein. Moni vanhempi haluaa viime kädessä ajatella jälkikasvunsa etua, eikä valitettavasti raportoi asiasta kellekään.

Resurssien niukkuus, ylityö ja uupumus taas vaikuttavat kotihoidon ja laitosten palvelunlaatuun ja ylilyöntejä sattuu.

Kerran erään vanhusten asioita käsittelevän tilaisuuden jälkeen eräs nainen kertoi muuttaneensa paikkakunnalle huolehtiakseen vanhenevasta äidistään. Sanoin nostavani hattua, koska omaishoitajan arki on raskasta eikä yhteiskunnan taholta tarpeeksi arvostettua. Naisen äiti olikin laitoksessa. Vanhukset, joilla ei ole omaisia lähellä joutuvat usein kiusanteon kohteeksi, jos uskaltavat valittaa hoivan laadusta. Eräskin hoitaja oli heittänyt vahingossa likaantuneet alushousut vanhemman rouvan naamalle ja käskenyt pesemään ne itse, ”kun on kerran housut täyteen paskantanutkin.”

Kyse ei ole enää vaippamäärärahoista, vaan siitä, minkälainen toimintakulttuuri ja arvopohja vanhuksia hoitavissa laitoksissa ja kodeissa on. Ymmärrän sen, että hoivahenkilökunnalla voi olla rankkaa, enkä halua syyllistää ammattikuntaa muutaman mädän tomaatin takia.

Mutta sitä en käsitä, miten työyhteisö voi katsoa vanhusten kaltoinkohtelua läpi sormien. Jos vanhus ei itse uskalla kertoa asiasta, on muun henkilökunnan velvollisuus puhaltaa tällainen peli poikki, vaikka kyseessä olisi esimies. Jos kyse on resurssipulasta, yhteiskunnan pitää ottaa vastuu asiasta ja luoda sellainen järjestelmä, jossa vanhuus on hyvää. Tämä vaatii laajaa ja avointa keskustelua ongelmista ja ratkaisuista.

Sivistysvaltion taso mitataan ennen kaikkea sillä, miten kaikkein heikoimmista ja haavoittuvimmista huolehditaan. Hyvä vanhuus on ihmisoikeuskysymys.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TaunoVornanen kuva
Tauno Vornanen

Niin,rahastahan on kysymys. Kunnilla ei ole varaa palkata tarpeeksi henk.kuntaa ja toimessa olevilta loppuu voimat. Mitä tekisit?

Toimituksen poiminnat