Kuluttaja tuottajan ainoa ystävä?

”Oletkos sinä, Anne, radikaali vai maltillinen vihreä ruoka-asioissa”, minulta kysyttiin ennätyssuositussa Okra-maatalousnäyttelyssä Oripäässä. Olin saanut maa- ja metsätalousministeriöltä kutsun saapua keskustelemaan lähi- ja luomuruoasta ministeriön Luonnonvarat-teltalle yhdessä palkintojakin voittaneen, paikallisen luomulihantuottajan, Mariana von Limburg-Stirumin kanssa.

Siinäpä kysymys. Vihdoin vastasin, että molempia. Maltillinen siinä mielessä, että Vampulan peltojen keskellä asuvana en istu perinteiseen urbaaniradikaalivihreyden stereotypiaan.

Olen metsästysseuraan kuuluva lihansyöjä, en vegaani, enkä hyväksy laittomia eläinoikeusiskuja tiloille, vaikkakin kannatan mahdollisimman lajityypillisiä oloja tuotantoeläimille.

Toisaalta olen suomalaisiin tuottajiin tutustuessani harmistunut siitä tavasta, jolla heidän työtään tunnutaan aliarvostettavan niin päättäjien, tukkujen, kauppaketjujen kuin teurastamoiden ja markkinoidenkin puolelta. Tuottaja pistetään monelta taholta puun ja kuoren väliin, ja yhä useampi tekee raskaan päätöksen lopettamisesta.

Suoramyynnin, maalaiskauppojen ja ruokapiirien lisääntyminen sekä kiinnostus lähiruokaan kertovat selkeää tarinaa siitä, etten ole ainoa radikaali, joka mielellään jättäisi tuottajia orjuuttavat väliportaat palkkiotta. Rehun ja viljan pörssikursseihin kuluttajan ei ole helppo vaikuttaa, mutta ruokaa voi ostaa suoraan.

Suoramyynnillä on vain hyviä puolia kuluttajan näkökulmasta: ruoka on kotimaista, tuoretta ja yleensä lisäaineetonta, vuodenaikojen rytmi näkyy kausiruoassa, suhde ruokaan ja luontoon on luonnollisempaa ja tuottajan tunteminen auttaa arvostamaan työnpanosta. Lähiruoka vähentää myös ruokakilometrejä ja kohentaa paikallista taloutta.

Tuottajan on elinkeinonsa vuoksi oltava tarkkana, mistä eurot tulevat. Suoramyynnissä kate on parempi ja siinä saa olla oma herransa ja rouvansa. Yhä useampi tuottaja sanoo siirtyneensä luomuun ja lähiruoan tuottamiseen nimenomaan taloudellisista syistä.

On sääli, että suuret osuuskunnat ovat vieraantuneet perinteisestä arvopohjastaan. Kenties tuottajien kannattaisikin lyöttäytyä yhteen ja perustaa ”vanhanajan” osuuskuntia, joissa oma-apu, yhteistyö ja periaatteet ovat vielä arvossaan.

Mutta riittääkö aika kotimaisen ruoantuotannon pelastamiseen? Nyt puhutaan kuulemma enää vain kuukausista ennen kuin kotimainen (lihan)tuotanto lakkaa. Tuntuu, että kuluttaja on ainoa, joka kuulee tuottajan hätähuudon.

Paikallisten tuottajien kanssa jutellessa on pohdittu seuraavia keinoja:

– tarvitaan parempia mahdollisuuksia maantieteellisesti pienempään ketjuun ja kiertoon,

– tila- ja pienteurastamoiden paluuta,

– suoramyynnin byrokratian vähentämistä ja suoramyyntimäärien kasvattamista.

Myös eläinlääkärien toimintaan on tarjottu rakentavia ehdotuksia.

Tuottajilla on kotimaisen ruoantuotannon ja oman elinkeinonsa pelastamiseksi paljon ideoita, joihin kannattaa ripeästi reagoida. Yhteistyö yli erilaisten rajojen on keino, joilla pikkuruinen Suomi voi tulevaisuudessa pysyä maatalousmaana.

ANNEBLAND
Muut Huittinen

Tarkastelee ihmisiä, planeettaa ja yhteiskuntaa subjektiivisin silmin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu